Ota vuoteesi ja käy

Hyvää keskiyötä kaikille. Meikäläinen täällä sitä yökyöpeilee kun mies on illanvietossaan ja ipana onnellisena nukkumassa. Ja nimenomaan onnellisena, siitä pitkikin kertoa teille tänään. Nimittäin olemme vihdoin viimein ottaneet askeleen, jonka viipymistä jotkut teistä ovat jo ehtineetkin kummastella. Nimittäin Nasu nukkuu nyt ensimmäistä yötään uudessa sängyssään.

Kyllä, heivasimme vihdoin varastoon sen uskollisen Brion sotaratsun eli pinniksen. Vaikkei se Nasu sieltä edelleenkään ulos kiivennyt, oli kieltämättä jo aika. Ipana täyttää tasan kolmen kuukauden päästä kolme vuotta ja selvästi kaipailee huoneeseensa paikkaa, jossa löffiä, lueskella kirjoja, leikkiä ja ennen kaikkea pomppia. Eli omaa sänkyä tietenkin. Siis sellaista, johon hän itse pääsee kiivetä kapuamaan. Ja pinnikseenhän se ei onnistu.

Niinpä kaivoimme eilen illalla kellarivarastostamme Muuramen Jolla-sängyn, jonka olin jo hyvissä ajoin sinne hamstrannut. Sänky ostettiin käytettynä ja sen kaverina tuli myös sängyn alle menevä sangen kätevä lelulaatikko Lippo, joka on ollut ahkerassa käytössä jo pinniksenkin alla. Sänky on kaikkinensa erittäin hyvässä kunnossa ja minulle poikkeuksellisen nostalginen, sillä olen itsekin pikkutyttönä nukkunut Muuramen lastensängyssä. Se tosin oli puna-valkoinen.

Voi kunpa isäni ei olisi ollut sellainen kaatopaikkahirmu, mikä hän lapsuudessani valitettavasti oli. Sitä mukaa kun äitini kantoi aarteita vintille talteen, kantoi isäni niitä vintin toisesta päästä peräkärryyn ja kaatopaikalle. Niinpä yhtään lastensänkyä (minulla on kaksi siskoa), kalustetta tai vaatetta ei ole säästössä. Kirottua! Ehkäpä siksi itse hamstraan Nasun jutuista säästöön vimmatusti kaiken mitä voin.

Tänään sitten hain sänkyyn patjan & lakanan ja miehen tultua töistä nostimme uuden sängyn juhlallisesti Nasun huoneeseen. Ennen tätä petasimme ipanan kanssa pelkän patjan olohuoneen lattialle ja nasukka sai ottaa siihen tuntumaa Pikku Kakkosen ajan. Nasu haki sänkyyn tämän hetken lempilelunsa, petivaatteensa ja lähistön tyynyt ja asettui sitten onnellisena Norsulan perheen lumoihin. Tärkeä virstanpylväs oli siis takana: patja hyväksytty!

Tässä mun uudessa pehmoisessa pesässähän voi ihanasti uppoutua Pikku Kakkosen lumoihin.

Mutsi hei, mä hy-väk-syn!

Pysyykö ipana sängyssään? Alkaako se heräillä öisin? Kaikuuko kotonamme jatkossa pienten jalkojen innokas läiske, kun nassikka kipittää olohuoneeseen äidin ja isin luokse yökyöpelöimään? Ovatko legendaarisen helpot nukkumaanmenot, rauhalliset kahdenkeskiset illat ja unentäyteiset ehjät yöt vastedes kuin muisto vain? Tämä, ja monta muuta asiaan liittyvää huolta selvinnee ihan lähipäivinä. 

Huomenna palataan vielä uuden sängyn asetteluun ja Nasun ensimmäisiin uniin siinä. Hui, ihanhan tässä äitiäkin pukkaa jännittämään!

PS. Ei, kuvat Nasusta eivät ole varta vasten mätsättyjä. Mulla on tässä tautikurimuksessa vaan menossa nyt vimmattu oranssi-keltainen -vaihe. Väreistä energiaa, sano!

Reikäpää

Hyvää, aurinkoista tiistaipäivää rakkaat lukijat. Ihmettelette ehkä miksi päivitys tulee näin parhaaseen työaikaan? Asiaan löytyy sangen looginen selitys: en ole töissä. Olen sairaslomalla, jälleen. Nimittäin se poskiontelontulehdus, josta aiemmin kirjoitin, sehän ei sitten parantunutkaan. Ehei, mitäs se nyt niin helpolla kuin vaivaisella antibioottikuurilla? Se pentelehän levisi sieltä otsaontelontulehdukseksi, minkä vuoksi vietin erään illan tässä männäviikolla punkteerattavana ja tutkittavana. 

Vaan eihän meikäläinen nyt niin helposta usko. Ajattelin, jotta pari tabua kitaan ja kyllä se taas siitä. Kävimme Nasun kanssa sunnuntaina jopa Designtorilla Pakkahuoneella, meillä oli siellä Kätkö-pöytä pystytettynä ja ystäviä paikalla, vaan heikohkopa se oma olo siellä kuitenkin oli. Kaikesta siitä ihanasta auringonpaisteesta, kavereiden moikkailuista, ystävän kanssa kahvittelusta ja äidin kanssa nautitusta lounaasta huolimatta olo oli normaaliin verrattuna voimaton ja outo.

Nytpä sitten olen oppinut (asiaan perehtymällä) ettei tämä tulehdus ihan mikään perusflunssa ole. Tulehdus on sen verran lähellä aivoja, ettei asian kanssa parane leikkiä. Itse en edes tienyt omaavani jotain otsaonteloita, varsinainen reikäpää, saati että ne voisivat vielä tulehtuakin. Ehdotin lääkärille jo lobotomiaakin, mutta tältä tohtorisedältä ei liiemmin huumorintajua asiaan lohjennut. Totesi vain ykskantaan asian olevan oikeasti vakava juttu.

Jotta niin, täällä sitä nyt taas sitten levätään ja ihmetellään mihin ihmeen tulehduskierteeseen meikäläinen on nyt oikein joutunut? Sääliksi käy teitä lukijoitakin: olette huomaamattanne päätyneet varsinaisen sairausblogin lukijoiksi. Voi herttileeri sentään! Kohta alankin sitten blogata kihdistä, suolisto-ongelmista ja vatsan toiminnasta. Tiedän, ette malta odottaa...

Mutta niin, tässä siis syy viime aikaiseen hiljaisuuteeni. Älkää huoliko, kyllä tästä taas tervehdytään. Asiassa auttaa erityisesti te ihanat lukijat, varsinkin Sinä ihana, joka Designtorilla tulit esittäytymään! <3 Todella piristit päivääni ja olen äärimmäisen otettu, että tällä pikkuruisella blogilla on noin ihania, aurinkoisia ja nauravaisen positiviisia lukijoita! Lähetänkin täältä kiitollisen virtuaalihalin sinne päähän, kiitos vielä että tulit jutulle!

Sillä aikaa kun mutsi torkkuu sohvalla, lähden minä reissuun.

Tätä tarvitaan nyt tähän väliin

Moikka, tulin vain tänne nopeasi huutelemaan, että lähtölaskenta on alkanut ja meitsi kiitää nyt LOMALLE! Vakaana aikomuksena elää, nauttia ja ennen kaikkea tervehtyä. Aurinkoisiin tunnelmiin siis ja nähdään viikon päästä!

 Ja me jäädään tänne kaksin isin kans - JEEJEE!

PS. Kätkö on aikas kivasti esillä uusimman Divaanin Vintage-jutussa. Huomasiko joku? :)

Pateettinen kirjoitus pateettisista fiiliksistä

Jumalauta sentään!!! Nyt ette kyllä usko. Suora lainaus edellisestä kirjoituksestani viime torstailta: "Ehkäpä senkin takia on niin nautinnollista kävellä auringossa, vetää aurinkolasit silmilleen ja vain nauttia. Valosta, lämmöstä, energiasta. Siitä kun tuntee joka henkäyksellä olevansa t-e-r-v-e." Totanoinnii.. olenkohan nyt jotenkin kirottu?

Ja eiku suoraan asiaan. Torstaiyönä alkoi hiipiä ah niin tutun oloiset oireet pitkin kroppaa: jäätävä kurkkukipu, nenä meni tukkoon, alkoi yskittää. Siis tismalleen samat oireet mistä tässä on nyt kärsitty lokakuun 2012 lopusta saakka. Ensimmäinen ajatukseni oli, etteikö se saatanan mykoplasma nyt sitten kuollutkaan? Ja heti seuraava ajatus oli pelko: onko minussa jotakin vakavaa vialla?

Tiedättehän ne tarinat, ne surulliset tositarinat siitä kuinka nuoret ihmiset sairastuvat vakavasti ja kertovat kuinka heidän tautinsa sitten lopulta löytyi: "No se alko varmaan kato niiin, et mä olin vaan sairas. Koko ajan, silleen tasasesti flunssassa. Ajattelin kato et se on jotain sitkeää virusta nyt vaan, mut sit lopulta puoli vuotta sairastettuani menin lääkäriin ja kapum! Syöpä/aivokasvain/valitse jokin vakava tauti tähän kohtaan sieltä sitten löytyi. Enkä osannut aavistaa mitään."

Siellä se meikäläisen draamakuningatar taas nosti päätään. Yhden illan ehdin jo kokeilla punaviiniäkin; muistan kuinka nuorempana alkavat pöpöt sai jotenkin kummasti tapettua alkumetreillä puhtaan viina voimalla. Kyllä, sen enempää kaunistelematta viina ilmeisesti desinfioi elimistöni, tai jotain. 

No, lauantai-iltana sitten korkkasin yksikseni punkkupullon (mies oli Tukholmassa työreissulla) ja tuumin jottei se ota jos ei annakaan. Katselin nauhalta "Vain elämää" jaksoja ja mietiskelin elämää. Parin viinilasillisen jälkeen annoin kaikille näille tautipeloilleni vallan ja kuvittelin hetken aikaa sairastavani jotakin vakavaa, suorastaan terminaalia tautia. Kuvittelin mitä jälkeeni elämään jättäisin ja taisin siinä kyynelehtiäkin hieman, tunnustettakoon. Taustalla tunnelmoi milloin Jonne, milloin Kaija Koo. Niin että jonkinlainen kokonaisvaltainen itsesääli sinä iltana todella päästettiin valloilleen. Mutta voin vakuuttaa, että teki hyvää! Suosittelen, vaikka hulluna pitäisittekin, muillekin.

No, seuraavan aamuna oli aikas selvää ettei vanha kunnon punkkukikka tepsinyt tällä kertaa. Ei krapulaa, mutta olo entistä sairaampi. Jopa mies kotiin tullessaan huolestui ja sai minut lopulta usutettua lääkäriaikaa varaamaan. Eli ei muuta kuin nenä- ja kurkkulääkäri asialle ja tutkimustuoliin ronkittavaksi. 

En muista että kukaan olisi koskaan ennen työnnellyt lääketieteellisiä instrumentteja niin syvälle tähän meikäläisen kookkaaseen klyyvariin, mutta eipä ollut turhaa sekään tuska. Nimittäin nämä meitsin ontelothan ovat nyt sitten tulehtuneet ja ilmeisesti tulehdus on vielä melko pitkittynyttäkin sorttia. Tosi kiva hei.

Ja kuten kuvista näkyy, ei onnistu tämä valokuvauskaan nyt. 

On liian pimeää, epätarkkaa ja suttuista. Aina ei vaan onnistu.

Jotta, täällä sitä ollaan taas saikulla, popsitaan megalääkekuuria ja yritetään epätoivoisesti muistella miltä se alussa mainitsemani tunne terveenä olemisesta sitten tuntuikaan. Hurttia huumoriani nämä bakteerit eivät silti ole nujertaneet, yhden illan patetia on taaksejäänyttä elämää. Mutta kuten sanoin, suosittelen siinä vellomista kaikille, piristää kummasti. Tai sit mä olen vaan yksinkertaisesti outo :)  

Se oli rankka talvi se

Ehtoota tupaan. Tänään olen lähinnä ihastellut Tampereelle pääsiäisen myötä salakavalasti kotiutunutta auringonpaistetta, ilmiötä, josta uutisotsikoidenkin mukaan on ollut ennätyksellinen puute tänä talvena. Ja siltä se on totta vie tuntunutkin. 

Jotenkin tämä mennyt talvi (huomatkaa optimistinen sanavalinta) on ollut minullekin poikkeuksellinen. Yli neljän kuukauden mittainen mykoplasma-infektio, jonka taltuttamiseen vaadittiin neljä eri antibioottikuuria, tuntuu vieneen voimia ehkä enemmän kuin suostun itselleni myöntämäänkään. Minä, joka melko harvoin sairastan, olen käytännössä sairastanut lokakuun lopusta saakka. Ensin sitä vietävän mykoplasmaa, sen jälkeen tuota infernaalista vatsapöpöä, joka tuntuu vieneen voimat ja kipristävän mahassa vielä viikko sairastamisen jälkeenkin. Sairasta hommaa.

Erilaisen talvesta on tehnyt myös kallisarvoisten rutiiniemme järkkyminen. Ihana perhepäivähoitaja-Ritvamme joutui jalkaleikkaukseen ja Nasu sen myötä evakkoon. Uudet ympyrät, uudet hoitajat, uusi päivärytmi. Ja kun kaiken tämän keskelle paiskataan äkisti ikään kuin lupaa kysymättä, itse niitä valintoja tekemättä, on sitä huomannut sopeutuvansa jotenkin huonommin nyt tähän muutokseen. Ainakin aluksi, nythän tuo arki onneksi jo rullaa. Mutta muutosvastarinta oli meikäläisellä tällä kertaa kova, myönnettävä se on.

Eikä talven tilinpäätöstä voi olla tekemättä miettimättä kaikki niitä rankkoja uutisia, joita sekä julkisuudessa että tuttavapiirissäni on talvikuukausina kiertänyt. On ollut niin yhteiskunnallisella tasolla olevaa pahaa oloa kuin yksityiselämien menetyksiäkin. Ja onpa tuo sairauden ja menettämisen pelko kouraissut jopa pelottavan läheltä omaa lähipiiriänikin. Monta iltaa olen sielu sykkyrällä istunut ja lähettänyt enkeleitä milloin mihinkin osoitteeseen. Niin, rankka on ollut tämä talvi monelle meistä.

Ehkäpä senkin takia on niin nautinnollista kävellä auringossa, vetää aurinkolasit silmilleen ja vain nauttia. Valosta, lämmöstä, energiasta. Siitä kun tuntee joka henkäyksellä olevansa t-e-r-v-e. Tämä talven rankkuus ei ole voinut olla näkymättä blogissanikin, päivitystiheydessä ja ehkäpä jutuissakin. Minä, joka kirjoitin aiemmin tunnollisesti tätä rakasta päiväkirjaani päivittäin, huomaan nyt kuukausia taaksepäin kelatessani että voimia on riittänyt usein vain yhteen postaukseen per viikko. Ja vaikka tämä ei mitään suorittamista ole, harmittaa itseäni että niin monta päivää tarinoineen on jäänyt muistiin merkitsemättä. Olisi nyt edes kuvia jaksanut laittaa (tekstiä kun en väkisin suostu puristamaan, sillä sanojen pitää virrata) -hö!

Joskus sitä toivoisi voivansa kirjoittaa vielä suoremmin kuin mitä nyt. Kertoa suoraan ketä sattuu ja miksi. Mutta koska kyseessä ovat elävät ihmiset, on yksityisyyksiä suojeltava. Se on tämän julkisen päiväkirjan kiro, niin monen ihanan seikan varjopuolena. Että vaikka kuinka toista toivoisi, joskus osa puheista on vaan sensuroitava muiden ihmisten takia. 

Kurjaa se on siksikin, että joskus olisi ihana lähettää ajatuksensa tämän blogin kautta suoraan niille, keitä sillä hetkellä ajattelen ja tuen. Sillä välillä uskon tekeväni sen paremmin kirjoittamillani sanoilla kuin puhutuilla puheillani. Suuren tuskan edessä puhe kun joskus menee vain sönkkäämiseksi. Niin, tasapainoa blogin kanssa on välillä aika vaikea löytää. Myös siksi olen viime kuukausina valinnut vaitonaisuuden.

Pitäkäähän tekin siellä toisistanne huolta ja koittakaa aina välillä tavoittaa toisianne puhutuin puhein tai kirjoitetuin sanoin. Tai teoin, ne ne vasta kauniisti puhuvatkin! Sillä loppujen lopuksi me olemme täällä muita varten, käänteli asiaa sitten kuinka hyvänsä. Ja sehän se on tämä elämän suola :)

Loppuun pari kuvaa kahdesta pikku ihmisestä, joita varten minä täällä ainakin olen. Nämä nassikat ne ovat ikuisesti sydämessäni ja tulevat sen varmasti elämänsä aikana tietämään, ainakin jos se meikäläisestä on kiinni.

Ohjaa sä, niin minä pidän perää.

Ikioma lakupötkö on ehkä parasta mitä me tiedetään!

Rentoa pääsiäistä

Rivakoiden nousujen jälkeen pääsiäiseemme mahtui kuin mahtuikin oksuilun lisäksi myös mukavaa lomailua koko perheen kesken, ulkoilua, kotona löffimistä, leikkejä ja lehtien lukua, hyvin syömistä (jostainhan ne kaksi menetettyä kiloa oli takaisin saatava) ja kiireetöntä yhdessäoloa. Koska mies on aina lauantaisin Kätkössä töissä, ovat nämä tällaiset muutaman päivän yhteiset lomapäivät tällä hetkellä melko harvinaista herkkua. Siksi meille pääsiäisloma tuntui tänä vuonna jotenkin ekstrapitkältä.

Eilen olimme äitini luona kahvittelemassa ja Nasu mennä vilisti serkkujensa vanavedessä kuin viimeistä päivää. On kyllä suuri onni, että lähipiirissä on muita saman ikäisiä lapsia, joiden kanssa nasukka voi leikkiä ja temuta sydämensä kyllyydestä. Erityisen ylpeä olen siitä miten nätisti nasukka osaa muiden lasten kanssa leikkiä, vaikkei harjoitusta kotoa niin kerrykään. On se vaan niin ihana <3

Pysy kaukana mutsi nyt ku mä hoidan ite tän pukeutumishomman.

Ta-daa, valmis! Tää on mutsi selkeesti mun uus lempiasuni!

Pääsiäisloman aikana aurinko on hellinyt ainakin meitä tamperelaisia - vihdoinkin. Sitä ei ole yksinkertaisesti vain voinut jättää hyödyntämättä, minkä ansiosta meidänkin perheemme on vihdoin raahautunut kartoittamaan muitakin puistoja kuin vain tuota omaa lähipuistoamme. 

Pyöräilyaikaan toki käymme säännöllisestikin eri puistoissa, mutta talven kinokset tuppaavat aika lailla kutistamaan leikkikuviot tähän lähinurkille. Eilen ja tänään kävimme sitten katsastamassa mitä muille suosikkipuistoillemme näin talven jälkeen kuuluu. Hassua oli huomata miten esimerkiksi Pikku Kakkosen puistossa moni härveli ja laite oli ikään kuin kutistunut talven aikana. Uskottava se on, ipana on kasvanut jälleen valtavasti. Ne laitteet, mihin sitä ei vielä syksyllä oikein uskaltanut yksin päästää, olivat nyt jo suorastaan lällyjä. Kai se on kohta hankittava jo mopoauto.

Mutsin kanssa laitettiin mulle tällainen trendinuttura ja kauden kuosia eli raitaa.

Eli olen aikamoinen tyylilyyli, hahaa!

Muutenkin olo on nyt jotenkin ihanan autuas ja rento. Kävimme kaikki illalla vielä suihkussa (Nasu tosin kylvyssä) ja ipana söi iltapuuronsa hyvällä ruokahalulla. Sen jälkeen se lähes juoksi sänkyynsä silmiään hieroen ja me miehen kanssa parkkeerasimme tähän sohvalle löffäilemään. Suunnittelemme tulevaa kevättä, missä on tiedossa kaikenmoista kivaa ja natustelemme hieman herkkuja. Voi, lisää tällaisia rentoutuslomia!