Se oli rankka talvi se

Ehtoota tupaan. Tänään olen lähinnä ihastellut Tampereelle pääsiäisen myötä salakavalasti kotiutunutta auringonpaistetta, ilmiötä, josta uutisotsikoidenkin mukaan on ollut ennätyksellinen puute tänä talvena. Ja siltä se on totta vie tuntunutkin. 

Jotenkin tämä mennyt talvi (huomatkaa optimistinen sanavalinta) on ollut minullekin poikkeuksellinen. Yli neljän kuukauden mittainen mykoplasma-infektio, jonka taltuttamiseen vaadittiin neljä eri antibioottikuuria, tuntuu vieneen voimia ehkä enemmän kuin suostun itselleni myöntämäänkään. Minä, joka melko harvoin sairastan, olen käytännössä sairastanut lokakuun lopusta saakka. Ensin sitä vietävän mykoplasmaa, sen jälkeen tuota infernaalista vatsapöpöä, joka tuntuu vieneen voimat ja kipristävän mahassa vielä viikko sairastamisen jälkeenkin. Sairasta hommaa.

Erilaisen talvesta on tehnyt myös kallisarvoisten rutiiniemme järkkyminen. Ihana perhepäivähoitaja-Ritvamme joutui jalkaleikkaukseen ja Nasu sen myötä evakkoon. Uudet ympyrät, uudet hoitajat, uusi päivärytmi. Ja kun kaiken tämän keskelle paiskataan äkisti ikään kuin lupaa kysymättä, itse niitä valintoja tekemättä, on sitä huomannut sopeutuvansa jotenkin huonommin nyt tähän muutokseen. Ainakin aluksi, nythän tuo arki onneksi jo rullaa. Mutta muutosvastarinta oli meikäläisellä tällä kertaa kova, myönnettävä se on.

Eikä talven tilinpäätöstä voi olla tekemättä miettimättä kaikki niitä rankkoja uutisia, joita sekä julkisuudessa että tuttavapiirissäni on talvikuukausina kiertänyt. On ollut niin yhteiskunnallisella tasolla olevaa pahaa oloa kuin yksityiselämien menetyksiäkin. Ja onpa tuo sairauden ja menettämisen pelko kouraissut jopa pelottavan läheltä omaa lähipiiriänikin. Monta iltaa olen sielu sykkyrällä istunut ja lähettänyt enkeleitä milloin mihinkin osoitteeseen. Niin, rankka on ollut tämä talvi monelle meistä.

Ehkäpä senkin takia on niin nautinnollista kävellä auringossa, vetää aurinkolasit silmilleen ja vain nauttia. Valosta, lämmöstä, energiasta. Siitä kun tuntee joka henkäyksellä olevansa t-e-r-v-e. Tämä talven rankkuus ei ole voinut olla näkymättä blogissanikin, päivitystiheydessä ja ehkäpä jutuissakin. Minä, joka kirjoitin aiemmin tunnollisesti tätä rakasta päiväkirjaani päivittäin, huomaan nyt kuukausia taaksepäin kelatessani että voimia on riittänyt usein vain yhteen postaukseen per viikko. Ja vaikka tämä ei mitään suorittamista ole, harmittaa itseäni että niin monta päivää tarinoineen on jäänyt muistiin merkitsemättä. Olisi nyt edes kuvia jaksanut laittaa (tekstiä kun en väkisin suostu puristamaan, sillä sanojen pitää virrata) -hö!

Joskus sitä toivoisi voivansa kirjoittaa vielä suoremmin kuin mitä nyt. Kertoa suoraan ketä sattuu ja miksi. Mutta koska kyseessä ovat elävät ihmiset, on yksityisyyksiä suojeltava. Se on tämän julkisen päiväkirjan kiro, niin monen ihanan seikan varjopuolena. Että vaikka kuinka toista toivoisi, joskus osa puheista on vaan sensuroitava muiden ihmisten takia. 

Kurjaa se on siksikin, että joskus olisi ihana lähettää ajatuksensa tämän blogin kautta suoraan niille, keitä sillä hetkellä ajattelen ja tuen. Sillä välillä uskon tekeväni sen paremmin kirjoittamillani sanoilla kuin puhutuilla puheillani. Suuren tuskan edessä puhe kun joskus menee vain sönkkäämiseksi. Niin, tasapainoa blogin kanssa on välillä aika vaikea löytää. Myös siksi olen viime kuukausina valinnut vaitonaisuuden.

Pitäkäähän tekin siellä toisistanne huolta ja koittakaa aina välillä tavoittaa toisianne puhutuin puhein tai kirjoitetuin sanoin. Tai teoin, ne ne vasta kauniisti puhuvatkin! Sillä loppujen lopuksi me olemme täällä muita varten, käänteli asiaa sitten kuinka hyvänsä. Ja sehän se on tämä elämän suola :)

Loppuun pari kuvaa kahdesta pikku ihmisestä, joita varten minä täällä ainakin olen. Nämä nassikat ne ovat ikuisesti sydämessäni ja tulevat sen varmasti elämänsä aikana tietämään, ainakin jos se meikäläisestä on kiinni.

Ohjaa sä, niin minä pidän perää.

Ikioma lakupötkö on ehkä parasta mitä me tiedetään!