Pieniä murusia

Otimme ja leivoimme Nasun kanssa mustikkapiirakan. Tai no, oikeastaan voin ihan rehellisesti sanoa jotta nasukkahan sen melkein kokonaan itse leipoi: puristeli voin ja sokerin, sekoitti leivinjauheen jauhoihin, puristeli jauhot ja kananmunan taikinaan, taputteli taikinan vuokaan ja levitti mustikat päälle. Lopuksi vielä putusteli kuivempaa taikinaa piirakan päälle. 

Uunin lähelle en ipanaa sattuneista syystä päästänyt, mutta muilta osin se tosiaan kuta kuinkin hoiti leipomisen itse. Mitä nyt minä ensikertalaista hieman neuvoin. Häkellyttävää mihin kaikkeen tuollainen kuukautta vajaa kolmivuotiaskin jo kykenee.

Mä painelen tämän tooooosi tasaiseksi ja teen isot reunat, koska ne on herkkua.

Ja sitten mustikoita. Nyt tarkkana ettei nämä kiikkerät veijarit vaan putoa!

Itselläni on erittäin lämpimiä lapsuusmuistoja siitä kuinka sain aina pienenä auttaa äitiä leipomisessa. Meillä kotona äiti ei koskaan hätistellyt minua pois, vaan jo pienestä saakka sain olla kaikissa kodin touhuissa mukana. Oli se sitten pikkusiskon hoivaamista, kokkailua, siivoamista, pyykkien laittoa tai haravointia.

Ja niin ne perinteet näemmä siirtyvät, äidinmaidosta suoraan sinne ytimeen, joka äidiksi tultaessa aktivoituu ennen kuin itse huomaakaan. Myös minä otan Nasun mukaan oikeastaan kaikkeen mitä se vain haluaa tehdä, olettaen tietenkin ettei se puuha ole vaarallista. Ja harvemminpa se on. Voi sitä riemua kun ipana saa olla mukana kodin arkisissa puuhissa; kukkien kastelussa, tasojen pyyhkimisessä, pyykkien pesussa ja lajittelussa, ruoan tekemisessä, ruokaostoksilla, erinäisissä siivouspuuhissa, astianpesukoneen tyhjennys- ja täyttöpuuhissa tai vaikkapa Rikin ruokinnassa.

Uskon siihen, että alusta saakka mukana perheen toimissa touhuaminen, hommien tekeminen ja siten itsensä arvokkaaksi ja tärkeäksi tunteminen vaikuttaa meihin ihmisinä syvemmin kuin ehkä arvaammekaan. Niistä tunteista versoo moni muu hyvä asia, rakentuu vahva ja eheä minäkuva. Eikä niiden tunteiden merkitys lakkaa aikuisenakaan, kuten jokainen meistä varmasti tietää. 

Minusta on aina tuntunut siltä, että pystyn ja kykenen. Että minä pärjään, osaan - ja jos en osaa, opettelen. Koskaan en ole sukupuoltani esteeksi kokenut enkä itseäni lähtökohtaisesti muita huonommaksi tuntenut. Uskon, että kaikki tämä on syntynyt monista pienistä asioista ja teoista lapsuudessani. Ja noita pieniä murusia tahdon Nasullenikin tarjota. Sillä se, jos kuka, pystyy, kykenee ja osaa!*

* Arvostelija on tyttärensä ihanuuden edessä täysin sokea ja puolueellinen (toim.huom)

Rinsessa

Istuskelin eilen tyytyväisenä sohvanperukoilla, läppäri sylissäni ja riittävän suuri kahvimuki käsissäni. Nautiskelin leppoisasta lomapäivästä, nassikka kuului puuhailevan huoneessaan jotain. Aurinko paistoi laiskasti jalkapohjiin ja oli oikein sellainen kiireetön, rauhaisa ja rento olo.

Raukeuden verhon lävitse kuulin pikkuisten jalkojen tepsuttavan kohti olkkaria ja ehdin laiskanpulskeasti arvuuttaa josko Nasulla olisi jo nälkä, kun ipana ilmestyi eteeni. Kävimme seuraavan keskustelun:

- Minä olen äiti nyt valmis lähtemään. Mä meikkasin jo.

- No niinpä näkyy. Pistitkö luomiväriäkin?

- Jooo-o. Pistin, pistin (sulkee silmänsä ylpeänä ja tihrustaa minua suljettujen luomiensa välistä).

- Jasso. Entä huulipunaa?

- Juu-juu, huulipunaa kanssa. Laitoin huulipunaakin (muikistelee huolella tussattua suutaan).

- No äiti ei ole kyllä vielä meikannut, vielä ei voida lähteä.

- Minä meikkaan äidinkin.

Ei meinaan ollut helppoa meikata omaa mahaansa. Kokeilkaa vaikka jos ette usko.

Silmät ne vasta vaikeat olikin kun piti silmät kiinni osua luomeen, mut harjoittelu tekee mestarin.

Meikkaaminen on kivaa!

On se vaan jännä juttu tuo meikkivimma. Tunnustan kyllä meikkailevani itse säännöllisesti ja tiedän ipanan saaneen runsaasti vaikutteita siinä vieressäni touhua tarkkaillessaan, mutta että tuo meikkailu ja kaunistautuminen on nyt niin hit ja pop. Sillä ei tämä hienohelmailu toki meikkailuun lopu, ehei. Pitää olla pinkkiä ja hörhelöä, timantteja ja kimalletta. Koko hela hoito ja niin överisti kun sen vain saa.

Tästä ne siis aina puhuivat, ne minua viisaammat ja kokeneemmat. Prinsessavaihe is here to stay.

 

Ja mutsi hei, näitä ei sitten pestä!

Minä suojelen sinua kaikelta

Täällä sitä ollaan jäämässä kesälomille, tästä nykyisestä työpaikastani viimeistä kertaa. Syksyllä minua kutsuvat uudet, mielenkiintoiset tuulet, joista sitten lisää lähempänä elokuuta. Todettakoon nyt vain lyhyesti, että sain yllättäen yhden unelmapaikalta tuntuvan työtarjouksen, intuitioni karjui suoraa huutoa "KYLLÄ", joten tartuin siihen kuin nälkäinen nakkiin ja irtisanouduin. Saas nähdä mihin tämä tie vie, mielettömän hyvältä nyt ainakin tuntuu. Vatsanpohjassa kuplii.

Nasun kanssa vietetään melko leppoisia päiviä. Ipana on ollut jo kohta pari viikkoa lomalla isovanhempien auttaessa hoitojärjestelyissä ja nassikka on asettunut kotoiluun tyytyväisenä ja onnellisuutta hehkuen. Vaikka päiväkotiin ovat jääneet kaverit, lienee koti edelleen koti tuolle piirua vaille kolmivuotiaallekin. Ja mitä sitä kieltämään, kivaahan meillä on.

Katselin tänään nassikkani leikkiä Rikin kanssa ja ihmettelin mistä tuo nuori neito on taloomme tullut. Yhtäkkiä Nasu ei näyttänyt enää niin pullean pikkuiselta taaperolta, vaan enemmänkin nuorelta sirolta neidiltä. En tiedä aiheuttaako fiiliksen tuliaisiksi tuomani fiftarihame tylleineen vai mikä, mutta katsokaa nyt vaikka. Aika neito se jo on.

Letti takana ja elämä edessä...

Ai moi mutsi!

Tiesitkö, että tällainen pikkuruinen hiirenketale saa tuon karvahanurin ihan villiksi.

 Kato nyt, tällainen. Ootas kun näät miten se säntää tämän perään kuin hauki rannasta.

Viskaan sen tuonne kajarin taakse.

Hahaa, se olikin hämyheitto! Tota karvakasaa on kyl helppo jekuttaa, khihi.

Kun toinen on noin siro, hento ja viaton, puristuu tämän kolmekymppisen sydän välillä rusinaksi huolesta. Ihan eri lailla olen viiime aikoina miettinyt kuinka tytärtäni voin maailman pahuudelta suojella. Kun tiedotusvälineet ovat olleet täynnä kamalia kohtaloita, kaikenmaailman pedofiilejä ja häiriintyneitä namusetiä on meikäläisenkin sydämeen hiipinyt vaivihkaa aivan uusi, inha vierailija: pelko.

Olen tottunut pitämään itseäni ihmisenä, joka ei ihan kauheasti asioita tai elämää pelkää. Itseni kohdalla en pelkääkään, harvemmin miehenkään, mutta Nasun kohdalla huomaan äkisti tuntevani pelon kylmien kourien puristuvan sydämeni ympärille. Mitä jos joku joskus satuttaa omaa pikkuista Nasuani? Kajoaa häneen? Tekee pahaa? Enkä minä ole paikalla puolustamassa, auttamassa, suojelemassa?

Tiedän kyllä ettei kukaan täältä haavoitta selviä, mutta niitä haavojen syvyyksiä tässä tuskailen. Toiset viiltävät niin paljon syvemmälle kuin toiset. Ja minä haluan Nasun ihon ja sielun pitää pehmoisena, korkeintaan hailakasti nipistettynä. Kun itse ei elämässä ole säilynyt ilman todella syviä haavoja, tietää todella mitä ne aavekipuineenkin voivat aikaan saada. Voi pojat, nyt tiedän mitä sanonta siitä kuinka lapselleen toivoo aina parempaa kuin itselle, tunnetasolla tarkoittaa.

Se tarkoittaa todella sitä, että luodin eteen astuisin ja puukosta ottaisin. Enkä empisi lainkaan.

Tänään on minun päiväni

Hei, tänään on minun syntymäpäiväni! Täytän 36 vuotta ja hassua kyllä, olen ikäni unohtanut jo useampi vuosi sitten. Iloisesti hoin kaikille olevani 33-vuotias, kunnes mies viime vuonna oikaisi asian. Enkä edelleenkään muista ikääni, vaan jouduin oikein laskemaan paljonkos sitä nyt täytänkään. Näinkö se alkaa, varhaisdementia?

Aika juoksee kun on hauskaa, sanotaan. No, mitä ilmeisimmin minulla on sitten superhauskaa, sen verran häkeltynyt olen (jälleen) viime aikoina ollut tästä ajankulun vauhdista. Tullessani nyt tänne blogin puolelle pikaisesti huhuilemaan havahduin siihen tosiasiaan, että viime päivityksestähän on jo kaksi viikkoa! WTF? Tätä ei kyllä kohta parhaalla tahdollaankaan voi enää päiväkirjaksi kutsua - pitääkö vaihtaa nimi kuukausikirjaksi?

Kotiinkin on saatu uusia juttuja.

Mutta on täällä ollut kuulkaa vipinääkin, elämän monilla saroilla. Ihan ensiksi on raportoitava sairauskierteestä, sillä nyt vankasti uskon että olen ehkä pahimmasta jo selvinnyt! Huomenna menen Taysiin poskiontelokuvauksiin, mutta kohta on täynnä jo pari viikkoa ilman antibioottikuuria tai tulehdusta. Melkein enkka tänä keväänä siis. Jahuu! Tuulettelen sitten isommin huomenna, jos terveen paperit saan.

Lisäksi muutoksen tuulet ovat puhaltaneet myös ammatillisella rintamalla, jopa niin lujaa että viuhuna on käynyt. Jos olisin asiasta horoskoopin alkuvuonna lukenut, olisi siinä saattanut lukea jotain tämänkaltaista: 

"Tänä keväänä haastat aiemmin tekemäsi suunnitelmat, mielipiteet ja käsitykset. Tulet työssäsi yllätetyksi usemmankin kerran eivätkä kaikki yllätykset ole mukavia. Kärvistelet aika ajoin stressin kourissa ja muutosvastarinta puristaa hetkittäin rintaasi, mutta rakas ystäväsi Intuitio neuvoo jälleen tien ulos tästäkin labyrintista. Lopulta teet juuri oikean ratkaisun ja harppaat kohti Suurta Tuntematonta onnellisena siitä, että voit näin tehdä. Äläkä suotta pelkää, elämä kyllä kantaa!"

Muutoksia on myös nassikan arjessa, lähinnä syksyllä alkavassa. Tällä hetkellä perhepäivähoitaja-Ritvan kuntoutuminen näyttää erittäin epävarmalta ja se on pakottanut meidät harkitsemaan uusia vaihtoehtoja. Koska mihinkään hätävara-ratkaisuun ei enää syksyllä haluta ajautua, olemme siirtyneet plan B-ratkaisuun. Tai sen harkintaan, palaan asiaan kun olemme päätöksen tehneet. Mutta aika lailla varmalta näyttää nyt se, ettei Nasu enää sykysllä Ritvan hoitoon mene.

Niin, muutoksen tuulet puhaltavat. Muuttunut lienen minäkin taas viime kuukausina, harva meistä täysin ennallaan pysyy. Tuo tulehduskierre-episodi on totisesti kyllä muuttanut meikäläistä, saanut arvostamaan terveyttä ja sitä aiemmin niin itsestäänselvänä pitämääni vahvaa kroppaa, joka jaksaa, suojelee ja pystyy. Ai että, sen kun nyt tällä kesälomalla saisi lopullisesti takaisin, olisin enemmän kuin kiitollinen.

Ja nyt on sitten nämä syntymäpäivätkin. Aikuiselämän hyviä puolia on se, että pystyy ostamaan itselleen syntymäpäivälahjoja, ehkä jopa juuri niitä joita eniten toivoo. Lisäksi kun ikää ja palkkatuloja on siunaantunut opiskeluaikoja enemmän, saa ihania lahjoja myös perheeltään ja ennen kaikkea puolisoltaan. Minä se en timantteja tarvitse, minun sydämeni sykkii kauniille designille ja ihanille huonekaluille. Mies tuntuu tietävän tämän:

Miehen lahja: Neljä mustaksi entisöityä vanhaa 50-luvuin Domusta.

Sydäntä oikein kivistää kuinka ihanat ne ovat!

Itse ostin itselleni Pikku Myy-emalimukit. 

Ettei vaan vanhetessakaan unohdu oikea asenne.

Ja auringonkukka! Minulla pitää aina olla auringonkukka.

Haluan niitä hautajaisiinikin.

Artemiden Eclisset, toinen lahja rakkaalta sisarelta, toinen itseltä.

Siinä ne nyt tönöttävät, pitävät seuraa toisilleen. Niin kuin sisko ja minä.

Juu-u, voi kuinka kivaa onkaan olla aikuinen! Kivaa torstai-illan jatkoa kaikille, tätä maailman parasta päivää 13.6! 

***********************************

PS. Tänään syntyi maailmaan pieni ja pippurinen poika, rakkaan serkkuni esikoinen. Hartaasti toivottu ja rakkaudella odotettu, parempaa synttärilahjaa ei voisi toivoa! Onnea A & A!