Elämää taideteoksessa

Tänään toin nasukalle työmatkalta tuliaisia; satuin löytämään eräästä kaupasta vuodelta kuokka ja kirves olevia askartelupapereita. Ja ei, en ostanut mitään osiksi purettavaa askartelutaideteosta, vaan oikeasti joku oli säästänyt omasta lapsuudestani tuttuja silkkipapereita alkuperäisissä kuorissaan. 

 

Niitä hypistellessäni tuli kyllä lievästi ilmaistuna nostalginen olo; muistan miten kieli keskellä suuta papereista nykerreltiin kurttuisisa palloja ja tahmeita tolloja, joita sitten kollaaseiksi liimattiin. Vaan huomatakseen kuinka kotimatkalla tuuli lennätteli pikku palluroita kuusiin ja ojanpohjille niin, että kotiin saatiin parhaassakin tapauksessa pahville taiteiltu puolikalju puunrääpäle muutamalla orvolla "lehtipallolla" höystettynä.

Siistiä mutsi, näistähän saa vaikka millaisen järjestyksen.

Natiaisella on nyt menossa armoton järjestelykausi. Asiasta olen tainnut aiemmin jotain mainitakin; sieltä täältä asunnosta löytyy erinäisiä kokoelmia mitä oudoimpia esineitä, kaikki tyylipuhtaasti riveihin aseteltuna. Tai ei niiden tarvitse aina missään riveissä edes olla, jonot käyvät Nasulle vallan yhtä hyvin. Viimeksi löysin tällaisen tilataideteoksen olohuoneen tv-tason päältä.

Mitä taiteilija tällä teoksellaan haluaa ilmentää, jääköön katsojan tulkinnan varaan.

Olo on hieman skitsofreeninen. Kollaaseja ilmestyy mitä oudompiin paikkoihin, osasten ollessa sitä villimpiä. Milloin teokseen pääsee mukaan isän hikiset korissukat, milloin puoliksi syöty banaani. Koskaan et tiedä mitä vaikkapa vessassa saattaa lymytä, elämme jatkuvassa tilataideteosten ja modernin taiteen keskiössä.

Ja sillä samalla luovuuden vimmalla, jolla noita kokoelmia hartaudella asetellaan, häsää nasukka myös vaatekaapillaan. Ei puhettakaan että meikäläinen saisi asiaan sanoa enää puolta sanaa, ellei se sana ole `pinkki´. Sitä on meinaan meidän taloudessa nyt sen tasoinen vaatenatsi ettei toisesta väliä. Housut eivät kelpaa, eivät sitten alkuunkaan. Haalarit lienevät suoraan saatanasta ja pitkähihaista paitaa on turha mainitakaan. Nyt kysytään kuulkaas mekkoja, hameita, hiuspantoja, ballerinoja, käätyjä, koruja, meikkejä ja kimalletta.

Ja yy, ja kaa, ja yy-kaa-koo-nee!

Täs mä oon - Tampereen tyylikkäin rumpali.

MItenkäs se nyt olikaan? Olihan tämäkin vain vaihe?

Motivaatiosta

Lokuu alkaa jo pimentää iltoja ja meilläkin on takan ensimmäiset pesälliset jo poltettu. Vastoin kaikkia todennäköisyyksiä, kuten esimerkiksi sitä että koko tiimimme on vuorotellen niiskunut ja pärskinyt, en ole sairastunut siihen inhaan pari viikkoa kestävään syysflunssaan, joka niin hankaasti tuntuu kaikki nyt kiertävän. Tykkään ajatella, että syy on tässä vitamiini- ja liikuntatankkauksessani, jota intoa piukeassa painan menemään. Oli syy se, tai joku muu, voitte kuvitella kuinka täysillä nautin siitä etten ole sairas. Kuten valtaosan tätä vuotta.

Eilen olin kuuntelemassa motivaatiovalmentajan luentoa aiheesta motivaatio ja tavoitteiden asettaminen. Luennon vetäjä valmentaa tavallisten pulliaisten ohella myös tosissaan kisaavia urheilijoita ja aihe sinänsä oli kovin kiinnostava. Siellä luennolla istuessani, hyviä käytäntöjä ja kikkoja kuunnellessani, tajusin itsestäni jotain oleellista: taidankin olla aikas hyvä motivoimaan itseäni.

Kuten olen tainnut kertoakin, tykkään unelmoida ja kuvitella asioita. Haaveilen, pyörittelen eri skenaarioita päässäni, elän tapahtumia ikään kuin ne jo tapahtuisivat. Mielikuvamatkailen ja suunnittelen. Ja sitten kun olen aikani asioita päässäni pyöritellyt, erottuvat joukosta ne asiat, joita kohti haluan todella lähteä pinnistelemään. Niinpä tähän mennessä löytyy jo monemoisia matkoja, elämänvalintoja ja kokemuksia, joita olen mielessäni koeponnistanut. Ja hassua kyllä, tämän elämän osalta se riittääkin niiden suhteen, ei tarvitse lähteä toteuttamaan.

Mutta sitten ne, jotka ikään kuin kullanhuuhtojan haaviin jäävät. Ne hippuset, joissa tuntuu olevan "sitä klassista jotakin". Niitä minä sitten lähden puuhaamaan, tositarkoituksella ja täydellä liekillä. Ja koska näin tämä asioihin paneutumisen prosessi tuntuu meikäläisen kohdalla menevän, en ole liiemmin motivaation käsitettä itsessäni tutkaillut. Koska ei ole tarvinnut, sitä kun on niihin valitsemiini asioihin aina löytynyt. Ja jos jokin notkahdus on matkan varrella tullut, niin kuin itse asiassa aina tulee, olen aikas hyvin aina saanut itseni uudelleen motivoitua. Jälleen sitä varsinaista motivaatiota sen liiemmin miettimättä.

Eilen meitä sitten pyydettiin kirjoittamaan tavoitteita ylös, paperille. Selkeiksi, tietyt kriteerit täyttäviksi lauseiksi. Tuijottelin paperia kuin tenttipaperia aikoinani ja hetken tunsin tyhjän paperin kammoa. Tuntui teennäiseltä ja kököltä alkaa muovaamaan väkinäistä lausetta jostakin sellaisesta, jonka oli jo syvästi aikaa sitten vain päättänyt. Toisaalta samaan aikaan ymmärsin kyllä, että uusia taitoja kannattaisi opiskella avoimin mielin, puuhaan täysillä heittäytyen. Miksi muuten siellä luennolla edes istuin?

Joten väkersin lauseen, sitten toisen. Pari kolme lisää ja se oli siinä. Katselin tavoite-lauseitani, kovasti näyttivät tunnepohjaisista motiiveista kumpuavan. Ja toisaalta, emmekö me täällä pallolla tee kaiken sen mitä teemme oikeastaan ja pohjimmiltaan siksi, että olisimme onnellisia? Ja mitä onnellisuus on puhtaimmillaan muuta kuin tunnetta? Asiat, jotka tähän tunteeseen johtavat, saattavat vain elämänvaiheiden ja -aikojen kuluessa muuttua. Mutta se tavoite, se pohjimmainen siellä, kyllä se siihen onnellisuuteen aina palautuu. Ainakin minulla.

Vaan entäpä Nasu, tuo onnellinen pikku vekara? Siinä kun minä pohdin syntyjä syviä valmennuksessani, lueskeli ipana isänsä kanssa ruotsinkielistä lastenkirjaa. Huvinsa kullakin.