Motivaatiosta

Lokuu alkaa jo pimentää iltoja ja meilläkin on takan ensimmäiset pesälliset jo poltettu. Vastoin kaikkia todennäköisyyksiä, kuten esimerkiksi sitä että koko tiimimme on vuorotellen niiskunut ja pärskinyt, en ole sairastunut siihen inhaan pari viikkoa kestävään syysflunssaan, joka niin hankaasti tuntuu kaikki nyt kiertävän. Tykkään ajatella, että syy on tässä vitamiini- ja liikuntatankkauksessani, jota intoa piukeassa painan menemään. Oli syy se, tai joku muu, voitte kuvitella kuinka täysillä nautin siitä etten ole sairas. Kuten valtaosan tätä vuotta.

Eilen olin kuuntelemassa motivaatiovalmentajan luentoa aiheesta motivaatio ja tavoitteiden asettaminen. Luennon vetäjä valmentaa tavallisten pulliaisten ohella myös tosissaan kisaavia urheilijoita ja aihe sinänsä oli kovin kiinnostava. Siellä luennolla istuessani, hyviä käytäntöjä ja kikkoja kuunnellessani, tajusin itsestäni jotain oleellista: taidankin olla aikas hyvä motivoimaan itseäni.

Kuten olen tainnut kertoakin, tykkään unelmoida ja kuvitella asioita. Haaveilen, pyörittelen eri skenaarioita päässäni, elän tapahtumia ikään kuin ne jo tapahtuisivat. Mielikuvamatkailen ja suunnittelen. Ja sitten kun olen aikani asioita päässäni pyöritellyt, erottuvat joukosta ne asiat, joita kohti haluan todella lähteä pinnistelemään. Niinpä tähän mennessä löytyy jo monemoisia matkoja, elämänvalintoja ja kokemuksia, joita olen mielessäni koeponnistanut. Ja hassua kyllä, tämän elämän osalta se riittääkin niiden suhteen, ei tarvitse lähteä toteuttamaan.

Mutta sitten ne, jotka ikään kuin kullanhuuhtojan haaviin jäävät. Ne hippuset, joissa tuntuu olevan "sitä klassista jotakin". Niitä minä sitten lähden puuhaamaan, tositarkoituksella ja täydellä liekillä. Ja koska näin tämä asioihin paneutumisen prosessi tuntuu meikäläisen kohdalla menevän, en ole liiemmin motivaation käsitettä itsessäni tutkaillut. Koska ei ole tarvinnut, sitä kun on niihin valitsemiini asioihin aina löytynyt. Ja jos jokin notkahdus on matkan varrella tullut, niin kuin itse asiassa aina tulee, olen aikas hyvin aina saanut itseni uudelleen motivoitua. Jälleen sitä varsinaista motivaatiota sen liiemmin miettimättä.

Eilen meitä sitten pyydettiin kirjoittamaan tavoitteita ylös, paperille. Selkeiksi, tietyt kriteerit täyttäviksi lauseiksi. Tuijottelin paperia kuin tenttipaperia aikoinani ja hetken tunsin tyhjän paperin kammoa. Tuntui teennäiseltä ja kököltä alkaa muovaamaan väkinäistä lausetta jostakin sellaisesta, jonka oli jo syvästi aikaa sitten vain päättänyt. Toisaalta samaan aikaan ymmärsin kyllä, että uusia taitoja kannattaisi opiskella avoimin mielin, puuhaan täysillä heittäytyen. Miksi muuten siellä luennolla edes istuin?

Joten väkersin lauseen, sitten toisen. Pari kolme lisää ja se oli siinä. Katselin tavoite-lauseitani, kovasti näyttivät tunnepohjaisista motiiveista kumpuavan. Ja toisaalta, emmekö me täällä pallolla tee kaiken sen mitä teemme oikeastaan ja pohjimmiltaan siksi, että olisimme onnellisia? Ja mitä onnellisuus on puhtaimmillaan muuta kuin tunnetta? Asiat, jotka tähän tunteeseen johtavat, saattavat vain elämänvaiheiden ja -aikojen kuluessa muuttua. Mutta se tavoite, se pohjimmainen siellä, kyllä se siihen onnellisuuteen aina palautuu. Ainakin minulla.

Vaan entäpä Nasu, tuo onnellinen pikku vekara? Siinä kun minä pohdin syntyjä syviä valmennuksessani, lueskeli ipana isänsä kanssa ruotsinkielistä lastenkirjaa. Huvinsa kullakin.